Luopumisen tuska...

Kun luopuu jostain tosi rakkaasta ja tärkeestä se on ihan hirveetä. On se sitten kuolema, pois antaminen tai joku muu luopuminen.

Mä oon pitkään jo harkinnut Ninnuskan pois antamista, koska se ei yksin kertasesti sovellu tähän asumis muotoon. Löytykin oikein ihana ja sopiva perhe mikä kaiken lisäksi asu vielä maalla. 

Silti se todellisuus iski tänään vasten kasvoja, kun perhe oli tulossa Ninnuskaa hakemaan.
Mun sydäntä puristi ja raasto koko helvetin päivän. Ihan samalla tavalla kun sillon ekan kerran O:sta erotessa. Ninnuska oli tänää extra nätisti verraten jokaiseen muuhun mun luona vietettyyn päivään, vaistoskohan se mun mielentilan?

Asia mikä kuitenki teki tästä koko hommasta edes vähän siedettävämmän oli Ninnuskan ovesta lähteminen, se lähti avoimin ja valppain mielin kohti uusia seikkailuita.

Silti on vaikea olla sekoittamatta tunteita koko hommaan jonka seurauksena mulla on koko helvetin päivän pyörinyt mielessä et kuinka itsekäs mä oon, kun ajattelin meidän kotia ja mun omaa jaksamista.
 Mutta papan sanoja lainaten " toi oli viisain päätös pitkään aikaan, tolla sä takaat sun ja kahden muun elämän eteenpäin.